Meren kutsu

tarina on kirjoitettu äidinkielen tunnille, arvosanaksi tuli 9½ (:
---
   Makasin pellolla suuren kuusen alla. Tähdet loistivat tummassa yötaivaassa, ja jossain kaukana haukkui koira. Ummistin silmäni, ja haistoin ilmaa. Siinä oli jo kesän tuoksu. Ajattelin Tomia, kesää ja elämääni ylipäätänsä. Lopulta lempeä tuulen humina tuudutti minut uneen.

    Heräsin auringon lämmittäessä poskeani. Missä minä olin? Heristin korviani. Aivan lähellä aallot iskivät kallioon. Mutta ei siellä, missä minä asuin, Jyväskylässä, ei ollut merta. Nousin hämmästyneenä istumaan. Edessäni näkyi kimmeltävä meri. Henkäisin ihastuneena. Aloin etsiä kenkiäni, kunnes muistin jättäneeni korkokenkäni koululle. Silloin muistin eiliset tanssiasiset. Tomi oli hakenut minut kotoa, ja ollut kokoillan kohtelias. Kunnes hän joi itsensä humalaan. Pyyhkäisin suolaisen kyyneleen poskeltani. Nousin ja kävelin kostealta pellolta merelle. Mekkoni helmat kastuivat, ja varpaat molskahtivat välillä mutaan. Mutta siinä se oli, meri. Ihan minun edessäi. Hymyilin. 

    Seisoin jo nilkkoja myöten vedessä, mutta kahlasin aina vain syvemmälle. Kun oli viileässä vedessä polvia myöten, pudotin helmat veteen ja jatkoin matkaa. Vyöräröön asti päästyäni sukelsin. Meri kutusui minua. 

   Veden alla huomasin, etten tarvinnut happea. Se oli osa meren kutsua. Katsoin eteeni. Alloilla leikki satoja värikkäitä kaloja. Istahdin koralliriutan viereen katsomaan meren elämää. Hiukseni leijuivat vedessä kuin vaalea levälautta. Ehdin jo rentoutua, mutta sitetn meri kutsua taas. Lähdin uimaan eteenpäin, kohti ulappaa. Edessäni oli suuri rotko. Ajattelin uida vain sen ohi, mutta meren kutsu oli liian voimakas. Lähdin siis uimaan rotkoon. Rotkon seinämät olivat repaleiset ja terävät, ja niissä oli satumaisia, valoa tuottavia kristalleja. Yritin irroittaa yhtä kristallia, mutta se puri minua. Kavahdin taaksepäin, ja jatkoin matkaa. 

    Lopulta rotko loppui, ja sen pohjalta paljastui tarunomainen Atlantis. Pelästyin hieman, kun ohitseni ui kolme meriolentoa. Ne eivät olleet merenneitoja, enkä ollut koskaan nähnyt sellaisia olioita. Sillä oli yksi suuri silmä, ja karvainen nenä. Sen suu oli suuri ja leveä, ja sieltä kuului outoa mongerusta. Siirsin katseeni taas Atlantikseen miettien, mitä minun pitäisi tehdä. Onneksi kuulin taas meren kutsun. Nyt se tuli hopeasta rankennuksesta. Lähdin uimaan nopeasti sitä kohti. 

    Rakennus oli isompi kuin luulin. Siinä oli ainakin neljä kerrosta, ja kultainen ovenkolkutin. Kolkutin oveen, ja hetken odotettuani, sen avasi meriolento. Se oli muuten samallainen, kun kolme aijemmin näkemääni meriolentoa, mutta tällä oli virkapuku. Se puhui mongertaen. 
     "Anteeksi, en ymmärrä", sanoin. 
Meriolento hymyili. "Aah, sinä et puhu merlaa." Olento sanoi. En puhu mitä?
     "Anteeksi?" 
Olin hämmästynyt. Minä ymmärsin tuota outoa meriolentoa. Olento ei vastannut kysymykseeni, vaan alkoi puhua omiaan.
     "Kuka sinä olet? Ja mitä teet Atlantiksessa? Ja noin rumakin vielä!" Olento paasasi. Uin hieman taaksepäin, ja sitten uskalsin puhua. Hämmästykseni minulla ei mennyt edes vettä keuhkoihin. 
     "Meri kutsui minua, ettäs tiedät", kivahdin. Olento oli loukannut minua sanomalla rumaksi. Oikeasti olin hyvin nätti. 
     "No, ruma olet silti. Mitä Meri sinulle sanoi?" Meriolento kysyi. Pyöritin silmiäni. 
     "Ihan kuin Meri voisi puhua, eihän se edes elä, niin miten se muka puhuisi?" Sanoin, sillä meriolento alko nyt ärsyttää minua toden teolla. 
     "Kyllä Meri elää, et vain näe sitä", olento sanoi kaikkitietävällä äänellä. Minä huokaisin turhautuneena. 
     "Ihan sama, päästä minun nyt vain sisään", sanoin. Olento mulkaisi minua. 
     "Et mene sisälle", olento sanoo. Sitten sisältä kuuluu taas meren kutsu. Nyt se on jo todella voimakas. Tajuan, että jos en nyt mene, kutsu lakkaa, enkä saa koskaan tietää, miksi meri kutsui minua. Tuuppaan meriolennon tieltäni, ja uin nopeasti sisälle.

Sisältä rakennus on maalattu valkoiseksi. Seinillä on lukuisia maalauksia ja valokuvia. Uin yhden valokuvan luokse, ja vedän terävästi henkeä. Kuvassa olen minä. Istun kalliolla, ja aurinko laskee mereen. Muistan tuon kuvan ottohetken pilkun tarkasti. Änkytän pelästyneenä, ja katson kuvan alle kirjoitettua tekstiä. Se on kieltä, jota en ymmärrä. Luultavasti merlaa. "Qu dé ole montyqu femius um Rose". Tunnistan kuvasta vain nimeni, Rose.
    "Pääsit lopultakin tänne." 
Käännyn katsomaan taakseni. Takanani on taas yksi meriolento. Mutta tällä on farkut, ja rutkasti meikkiä.
     "Kuka sinä olet?" Vingahdan. Olen nähnyt jo niin paljon merenväkeä, että minua pelottaa jo. 
     "Flynde, kummisi", meikattu olento sanoi. 
     "Anteeksi, mutta mikä sanoitkaan olevasi?" Kysyn hämmästyneenä. Olento katsoo minua hymyilen. 
     "Rose, Rose, Rose. Olen kummisi Flynde, äitisi Mandyn sisar", meriolento Flynde hymyilee. 
     "Okei...äitini sisko on siis meriolento", sanon hämmästyneenä. 
     "Gurde", Flynde huomauttaa. "Äitini sisar on siis gurde, salaperäinen meriolento", toistan hämmästyneenä. 
     "Niin", Flynde sanoo, kuin asia olisi itsestään selvyys. Hänelle se onkin. 
     "Miksei äiti ole gurde? Miksi vain sinä? Mikä minä sitten olen? Entä Mike? Onko isäkin gurde? Miksi sinä et elä maalla, kuten äiti?" 
Huone täyttyy kysymyksistä, ne voisi melkein poimia koriin, ja myydä. Flynde katsoo minua huvittuneena.
    "Niin paljon kysymyksiä, niin vähän aikaa", Flynde sanoo. Ja jatkaa: "Tule. Kerron sinulle tarinani, Rose."

    Seuraan Flyndeä toimiston näköiseen huoneeseen. Flynde loihtii huoneeseen mukavan sohvan minulle. 
     "Istu", Flynde käskee. Tottelen, ja istun mukavaan tuoliin.
     "Meillä on todella vähän aikaa, Rose. Yritä ymmärtää kertomukseni", Flynde sanoo, ja aloittaa.            "Emma Gronwall synnytti syyskuussa kaksi tyttövauvaa, minut ja Mandyn. Emman mies, Jaakko Gronwall katosi melekin heti lasten syntymisen jälkeen, ja Emma meni uudelleen naimisiin, kun minä ja Mandy olimme neljän. Iltaisin Mandylla oli tapana kysyä isästä, ja äiti vastasi aina kiemurrellen. Melkein joka ilta Mandy kysyi ädiltä, oliko isä kuollut. Silloin minun merenperintöni heräsi, ja minun oli jätetettävä koti. Annoin perheeni luulla, että olin kuollut, ja lähdin Atlantikseen. Siellä näin isän. Vaikka Mandysta ei koskaan tullut gurdea, merenperintö siirtyi Mandysta sinulle. Nyt sinun on aika jättää kotisi, ja siirtyä tänne", Flynde lopetti kertomuksensa. "Luuletko, että jättäisin perheeni vain jonkun tarinan vuoksi, jonka minulle kertoo tuntematon ihminen, joka väittää olevansa äitini sisko?" Kysyn kiukkuisena. 
     "Rose, Sinä olet gurde. Kuulut tänne, katso peiliin. Muutut jo", Flynde sanoi. Vilkaisin peiliin. Kyllä, minä olin nyt gurde. Minun pitäisi jäädä Atlantikseen. Vai pitäisikö? Kai minä voisin mennä takaisin kotiin, vinoilla Tomille... Vai pitäisikö minun jäädä ikuisesti mereen? En haluaisi sitä. 
     "Onko minun pakko jäädä? Enkö voisi vain palata kotiin?" Kysyn pelokkaana, vaikka tiedän jo vastauksen. 
     "Et", Flynde vastaa. Katson tuota outoa olentoa peloissani siitä, että muutun pian samanlaiseksi. 
     "Miksi?" Kuiskaan. Tiedän itkeväni, mutta vedesä se ei näy. 
     "Kuolisit siellä. Siksi Meri kutsui sinua, Rose", Flynde sanoi. Sillä hetkellä ymmärrän, että minun on jäätävä. Kyllähän Mike tulisi myöhemmin tänne. Mutta entä jos ei? 
     "Flynde? Onko Mikekin gurde?" Kysyn pelonsekaisin tuntein. Flynde katsoo minua murheellisesti. 
    "Ei, Mike ei ole gurde. Olet ainoa. Koeta pärjätä. Tässä on huoneesi avain", Flynde sanoo, ja ojentaa minulle avaimen. Sitten hän ui pois. Purskahdan hillittömään itkuun, vaikka kyyneleeni eivät näy, vain sekoittuvat suolaveteen. Tiedän itkun olevan turhaa. Tässä ei nyt itku auta. Minun pitäisi etsiä se talo, johon sain avaimen, ja sopeutua mereen. Samassa ymmärsin, mitä "qu dé ole montyqu femious um Rose" tarkoitti; "Tuleva hallitsijamme, Rose".