Menneisyyden aaveet

 

31.12.1999

"Kohta olemme 2000-luvulla!" Jenny kiljui. "Sanokaa kaikki hyvastit 1990-luvulle! Tasta alkaa uusi seikkailu! Uusi, uskomaton seikkailu!"
"Joo! Me ollaan valmiita, tata seikkailua ei kukaan missaa!" Daniel nauroi. Peter nyrpisti nenaansa ja katsoi Danielia: "Ei kukaan meista, mutta Patricia kyllakin. Toivottavasti Patricialla on hyvat oltavat tuolla ylhaalla."
"Totta kai on, Peter, ala huoli. Patricia on hyva tytto, ylhaalla rakastetaan hanta!" mina sanoin ja halasin Peteria. "Oletko valmis uudelle vuosituhannelle?"
Peterin synkka naama piristyi, ja han katsoi minua ystavallisesti. "Totta kai, Rebecca, tietysti. Olet oikeassa. Otetaan siis tama vuosi vastaan kaikella kunnioituksella Patriciaa kohtaan!"
"Todellakin! Viela kolme minuuttia", Jenny kiljaisi ja avasi uuden olutpullon. Pienikokoinen, viisitoistavuotias tytto kulautti puolet mallasjuomasta hetkessa kurkkuunsa. Katsoimme poikien kanssa, kun Jenny heitti nopeasti tyhjentyneen olutpullon ilmoitustaulua pain. Pullo osui tauluun ja pirstoutui miljooniksi pirstaleiksi kimmeltavaan lumihankeen.
"Onkohan Jenny juonut jo vahan liikaa?" mina kysyin huolissani tyton kunnosta.
"Aika selva kyllahan tuo on. Missa Jonathan on?" Peter mumisi. "Meniko han Patrickin ja Jessen kanssa lorottelemaan hankeen tervehdyksia?"
"Kaksi minuuttia!" Jenny kiljui innoissaan.
"Taisi menna. On heillakin huvit", mina huokaisin. Peter naurahti ja otti minut kainaloonsa: "Oletko kateellinen pojille, kun he pystyvat johonkin, mihin sina et?"
"Minuutti!" Jennyn kiljahdus halkoi taas ilmaa. Puistossa ei ollut ketaan muuta, kun meidan porukka, viettamassa uutta vuotta. Muut olivat kaupungin kapakoissa tai kotona, mutta alaikaisena piti kayttaa mielikuvitusta avuksi.
"Olen! Minakin haluan pissia lumihankeen tervehdyksia!" nauroin. Peterkin nauroi, hanen naurunsa tuntui taydelliselta. Koko ilta tuntui taydelliselta, minun elamani oli taydellista.
"Keskiyo! Hyvaa uutta vuotta 2000!" Jenny kiljui kovempaa, kuin aiemmin.
"Hyvaa uutta vuotta 2000!" huusimme kuorossa. Peter kumartui suutelemaan minua ja mina suutelin takaisin. Patrick ja Jesse palasivat meidan luoksemme, ja korkkasivat oluet. Istuimme lumisessa puistossa ilotulituksia katsellen viela aamukuudeltakin, jolloin kaupunki alkoi taas herailemaan.

Herasin puolenpaivan aikoihin siihen, etta joku tokki minua. Mumisin jotain hyvin epamaaraista, ja varmasti painokelvotontakin, ja avasin silmani. Ensimmaiseksi nain ylaosattoman Peterin nukkuvan vieressani rauhallisesti hengittaen. Katsoin huoneen ovelle pain, ja nain sangyn reunalla istuvan vaalean, kauniin hahmon. Tuolla hahmolla oli yllaan vaaleat farkkuhame ja beige napapaita, ja hanen olkapaille ulottuvat, vaaleat hiukset olivat hennoilla laineilla. Silmissa hanella oli vaaleanpunaista luomivaria ja ripsivaria. Hentoa rusketusta oli korostettu vaaleanpunaisella, kimaltelevalla poskipunalla, ja huulilla oli saman varista glitteria. Hahmosta nousi ruusuinen tuoksu, ja kauniit kasvonpiirteet saivat hanet nayttamaan suorastaan enkelimaiselta.
Enkelimainen olento avasi taydellisen, vaaleanpunaisen suunsa paljastaen puhtaanvalkoiset hampaansa: "Moi, mina olen Claire, Peterin isosisko."

Meni hetki ymmartaa, etta siinahan istui se paljon puhuttu Claire Hawkins. En ollut koskaan ennen tavannut Clairea, mutta Peter seka herra ja rouva Hawkins olivat kertoneet Clairesta paljon. Myos olohuoneen takan paalla oli kuvia tytosta, mutta jostain syysta en vain ollut osannut yhdistaa kuvien tyttoa tuohon enkeliin, joka vieressani Peterin sangyn reunalla istui.
Palautin nopeasti mieleeni Peterin tumman hipian, ja tajusin vihdoin, kuika komea amerikanitalialainen poikaystavani oli. Ja kuinka kaunis sisko hanella olikaan! Peterilla oli kuitenkin eri aiti, kun Clairella, ja siksi he nayttivat niin erilaisilta. Clairen biologinen aiti oli kuollut tyttarensa synnytykseen, mutta herra Hawkins oli pitanyt Clairesta hyvaa huolta. Myohemmin Claire oli saanut aitipuolen, italaialaisen Nikotan, jonka kanssa herra Hawkins oli mennyt naimisiin. Nikota oli siis Peterin ja kuusivuotiaan Amandan aiti.
Kun selvisin shokista - jos voin sita shokiksi kutsua - nousin salamannopeudella istumaan ja melkein tonaisin Clairen alas sangylta. Minua suorastaan havetti se, milta naytin, kun Claire oli viimeisen paalle tallatty.
"Anteeksi, saikaytinko sinut?" Claire kysyi ja auttoi minut kunnolla istumaan. Hanen kyntensa oli lakattu vaaleanpunaisella glitterlakalla ja tuntui, etta tytto rakasti vaaleanpunaista glitteria. Ihme, kun napapaita ei ollut vaaleanpunainen glitterihokotys.
"Et sina, heratit vain.. Mutta eihan tassa mitaan", mina mumisin. Toivoin, etten kuulostaisi aivan kamalalta. Ulkonaolleni en kuitenkaan voinut enaan mitaan.
"Voi anteeksi kamalasti! Haluatko jatkaa uniasi?" Claire huuhdati hyvin tyttomaisesti nostaen hoidetut katensa suunsa eteen.
"En mina enaan unta saisi", sanoin, "mina olen Rebecca Berg, Peterin tyttoystava. Peter on kertonut sinusta paljon."
Claire hihitti, ja ymmarsin, miksi kaikki pitivat Clairesta niin paljon. Tyttohan oli hirmuisen valloittava! "Voi eii, miksi Peter on minusta puhunut? Ei hanen olisi tarvinnut, minahan olen vain yksi ihminen muiden joukossa."
"Olet Peterin isosisko, ja han rakastaa sinua. Vaikkette olekkaan biologisia sisaruksia, olette silti yhta aitoja kun mina ja pikkusiskoni Clarence", mina sanoin. Claire hymyili nopeasti minulle ja kiersi katensa ymparilleni. Jos joku muu puolituttu olisi tehnyt niin, olisin pitanyt sita tungettelevana, mutta Claire.. Claire osasi tehda sen jotenkin erilain. Loysa halaus ei tuntunut yhtaan ahdistavalta, ja oikeastaan pidinkin siita. En jaksanut ujostella Clairen seurassa, vaan halasin tata takaisin. Halaukseni nosti kauniin hymyn Clairen enkelikasvoille.
"Peter on todella onnekas, kun hanella on sinun kaltaisesi tyttoystava. Toivottavasti ette ikina eroa", Claire sanoi ja nousi. "Pue nyt, laitan aamupalaa. Herata tuo rollikin." Claire katosi Peterin huoneesta vaaleaan, hallimaiseen aulaan.
Heratin Peterin, ja samalla, kun tama pukeutui, mietin Clairen sanoja. Mielestani mina en ollut mitenkaan erityinen, ihan tavallinen seitsemantoistavuotias tytto. Ehka mina olin ujo ja joskus ylitsevuotavan ystavallinen, ei se minusta kovin erityista tehnyt. Miksi Claire halusi, ettemme mina ja Peter koskaan eroaisi? Kyllahan mina halusin tuota samaa asiaa, mutta tuntui oudolta kuulla se Clairen suusta, silla olin vasta tavannut hanet ensimmaista kertaa.
"Rebecca, onko kaikki kunnossa?" Peter ilmestyi nakokenttaani. Han oli pukenut tummiin farkkuihin ja valkoisen t-paidan, jonka paalle han oli vetanyt harmaan fleecehupparin. Hupparin han oli juuri saanut joululahjaksi vanhemmiltaan.
"Juu on, mina vain jain omiin maailmoihini", naurahdin. "Onko minulla taalla mitaan vaatteita, vai pitaako minun tyytya eilisiin?"
"Oletpas sina nirso", Peter nauroi ja suuteli otsaani. "Mina katson."
Peter kaveli vaatekaapilleen ja alkoi tutkia sen sisaltoa. Syy, miksi Peterin vaatekaapista saattoi loytya minun vaatteita oli se, etta vietimme toistemme luona oitakin niin paljon, etta oli turha raahata vaihtovaatteita edestakaisin. Joitakin Peterin vaatteita loytyi siis minunkin kaapistani, mutta kaytin itsekkin poikaystavani t-paitoja. Harvemmin Peterille oli kaapissani enemman kuin yksi puhdas paita.
"Tassa olisi nama farkut, jotka ostit Brasiliasta. Miten ne ovat tanne joutuneet?" Peter heitti tummat denimfarkut naamalleni naureskellen. Farkkujen takataskuissa oli glitterkuviointia, ja Peter perusti takapuoleni katselun usein "upeisiin takataskuihin, jollaisia harvemmin taalla nakee". Minusta Peterin tapa oli kamalan suloinen.
Peter heitti sangylle viela mustan napapaidan, jossa luki rintojen kohdalla strasseilla "Babe". Puin nopeasti vaatteet ja etsin farkkuihin kimallevyon. Harjasin hiukseni ja nostin ne poninhannelle paani huipulle jattaen molemmille sivuille vaaleanruskeat kiharat korostamaan kasvojani. Nousin ja kavelin Peterin perassa aamiaiselle.

Lahdin Hawkinseilta kuudelta. Kavelin lumisateessa kotiin ja katselin kadunvarsia, joilla nakyi merkkeja eilisesta juhlinnasta. Ajattelin myos meidan juhliamme seka Clairea. Claire.. Claire oli jotenkin niin erilainen, kuin muut tapaamani tytot. Han oli niin mukava ja erikoinen, nyt vihdoin ymmarsin, miksi Peter seka herra ja rouva Hawkins puhuivat Clairesta niin paljon.
Olin jo melkein kotikadulla, kun kuulin miehen huutavan minulle. Ainakin kuvittelin, etta se oli minulle. Minun sukunimihan siina oli: "Heii, Berg! Odota!"
Pysahdyin ja katsoin taakseni. Tummiin maastokuvioisiin vaatteisiin ja Kanadan yliopiston huppariin pukeutunut vaaleahiuksinen mies, joka kantoi mustaa kangaskassia olallaan, juoksi minua kohti. Kun han saavutti minut, han toisti sukunimeani laahattaen. Ilmeisesti han oli etsinyt minua pitkaan.
"Berg, hei!" mies sanoi. Mina vilkuilin hanta paasta varpaisiin. Nyt kun nain hanet tarkemmin, nain myos hanen uskomattoman siniset silmansa ja eksoottisen puukaulaketjun hanen kaulassaan. Vasemmassa korvassa oli timanttikorvakoru, joka saihkyi aina, kun katulamppujen valo osui niihin.
"Tuota, hei?" mina mumisin hammastyneena siita, etta joku minulle ihan vieras ihminen tunsi minut. En ollut nahnyt miesta koskaan ennen, mutta tuntui silta, etta minut han oli nahnyt todella monesti. Ainakin han oli kuullut minusta ja luultavasti nahnyt kuviani, ellei sitten jopa nahnyt minua kaupungilla.
"Tunnemmeko me jostakin?" mina kysyin, kun mies ei vielakaan sanonut mitaan maailmaa mullistavaa.
"Emme, mutta voisimme tutustua!" mies nauroi. "Mina olen Bruce Matthew ja olen juuri muuttanut tanne Kanadasta"
Muutto Kanadasta selittikin Kanadan yliopiston hupparin. "Sina olet varmaan Rebecca-Roselda Berg?"
"Ihan vain Rebecca kiitos", sanoin. Olin hammentynyt, etta mies tunsi minut etunimeltakin, ottaen huomioon sen, etta nimeni oli niin harvinainen. Toisaalta, kun asui pienessa kylanpahaisessa ja liikkui suosittujen porukassa, totta kai ihmiset tunsivat sinut nimelta.
"Eli siis pelkka Rebecca?" Bruceksi esittaytynyt mies varmisti. Mina nyokkasin ja mies hymyili minulle valloittavasti: "Saanko tarjota sinulle kahvit?"
"Voi kylla muuten se sopisi", sanoin pahoittelevasti, "mutta olen tulossa kotiin poikaystavaltani. Kavisiko huomenna?"
"Ah, Peter Hawkins! Niin hyva mies! Olet todella onnekas, kun han on sinun", Bruce sanoi.
"Mi-miten sina tiedat Peterin?" kysyin hataantyneena. Suuni oli varmasti loksahtanut auki hammastyksesta ja naytin luultavasti kuivalle maalle joutuneelta kultakalalta, silla Bruce alkoi nauraa. " Soitan sinulle huomenna!" Bruce sanoi. Niine hyvineen han poistui jattaen minut pimenevaan iltaan, jossa lumihiutaleet tanssivat omaa balettiaan taivaalta alas valkean peitteen saaneeseen maahan. En ollut antanut Brucelle numeroani.